Kumpiko se sitten on?

Velmun (joka silloin blogimaailmassa Nessinä tunnettiin) odotusaikana julkistin neidin sukupuolen heti rakenneultran jälkeen. Nytkin olisi kiva pistää pystyyn sukupuoliveikkaus, vaikka oikean vastauksen julkistamisessa tällä kertaa pidempään meneekin. Klikkailkaapa siis tuonne sivupalkkiin arvauksenne siitä, kumpi Ruu mahtaa olla. :) Synttärilottokin täytynee pistää pystyyn jos tämä bloggailutahtini tästä taas selkeytyy, mutta sen ehtii vielä sitten hiukan suuremmilla viikoilla.

Veikkauksen voi tehdä ihan fiilispohjalta, tai sitten tästä seuraavasta Todella Tieteellisestä Testistä voi yrittää päätellä jotain! Minä ja Turo ollaan oltu eri leireissä sukupuolen suhteen alusta saakka: mä olen odottanut poikaa ja Turo tyttöä. Velmua odottaessamme veikkaukset olivat juuri päinvastaiset, joten saa nähdä onko tällä kertaa Turon vuoro olla oikeassa vai onko äidinvaisto vaan pettämätön. ;)

( Kuva )

Tyttö vie äitinsä kauneuden.

Etenkin puolivälin jälkeen miä olen kyllä itsekin huomannut hehkuvani sitä kuuluisaa raskauden hehkua. :) Tätä ei todellakaan tapahtunut missään vaiheessa Velmun odotusaikaa, vaan silloin kärsin pahoinvoinnista ja turvotuksista ja näytin aika karsealta. :D Ensimmäinen ääni pojalle.

Poikamaha on pyöreä ja edessä,

tyttömaha leviää joka suuntaan.

Kuvia vertailemalla maha on jokseenkin samanlainen kuin edellisellä kerralla, vaikkakin isompi. Se lienee ihan luonnollista, kun raskauksien välillä on näin lyhyt aika. Maha on siis levinnyt enemmän joka suuntaan kuin kasvanut vain suoraan eteenpäin. Tyttö.

Poikaviiva on tummentuma, joka ulottuu hävystä navan yli,

tyttöviiva jää navan alle.

Alavatsalla on pieni tummentuma, mutta en tiedä voiko varsinaisesta viivasta puhua. Tyttö?

Poikaa odottava himoitsee suolaista,

tyttöä odottava taas makeaa.

Mieliteot ovat olleet Ruuta odottaessa aika vähäisiä, ja mitään todella makeaa tai todella suolaista en ole himoinnut missään vaiheessa. Kana ja punainen liha lähinnä ällöttävät. Alkuraskaudessa himoitsin tuoretta ruisleipää, jonka päällä oli tomaattia, avokadoa ja mustapippuria. Niiden lisäksi olen tykännyt kirpeistä ja raikkaista asioista, kuten sitrushedelmistä, turkinpippureista, appelsiinimehusta ym. Suurin (vielä toteuttamatta oleva!) raskausmielitekoni on ollut saada tuore munkki Pyynikin Näkötornin kahvilasta. Nams. Ehkä tämäkin kallistuu vähän tytön puolelle siis. 

Pojan kanssa ei ole pahoinvointia,

tytön kanssa kyllä.

Paljon vähemmän pahoinvointia mulla oli alku- ja keskiraskaudessa nyt kuin Velmua odottaessa, mutta en ole niin onnellisessa asemassa että voisin sanoa ettei pahoinvointia olisi ollut lainkaan. Tyttö.

Vilkas sikiö on poika,

rauhallisempi sikiö on tyttö.

Rauhalliselta mutta temperamenttiselta tapaukselta tämä vaikuttaa näin raskausajan kokemuksella. Tyttö.

Jos sänky on oveen nähden poikittain tulee tyttö.

Jos pitkittäin, niin poika tulee.

Pitkittäin sänky on ollut oveen nähden kaikissa meidän yhteisissä kodeissa. Poika. :)

Mikäli raskausaika on vaikea,

lapsi on ilman muuta poika.

Ainoat raskausajan vaikeudet ovat tainneet olla näitä lastentautien läpikäymisiä. Purukalusto on myös päässyt inhottavan huonoon kuntoon, ja loka-marraskuussa kävin muutamaan kertaan hammaslääkärillä mm. lohjenneen poskihampaan kanssa. Auts. Näistä huolimatta en koe, että raskausaika olisi ollut erityisen vaikea. Tyttö.

Poika aiheuttaa närästystä.

Tähän ikävyyteen olen kyllä päässyt tutustumaan etenkin raskauden puolivälin jälkeen. Öyh. :| Poika.

Äidin jalkojen kylmeneminen ennustaa poikaa,

samoin kuin isän lihominen raskauden aikana.

Mä olen joutunut käyttämään villasukkia alkuraskaudesta saakka, mutta se on johtunut enemmän suonenvetojen lisääntymisestä kuin jalkojen kylmenemisestä sinällään. Turo ei ole lihonut yhtään, päinvastoin kutistunut ihan silmissä. Tyttö.

Jos rinnat kasvavat heti raskauden alussa,

on odotettavissa tyttö.

Mun mielestä ei merkittävää muutosta. Poika.

Tyttö tekee äidistään kiukkuisemman,

poikaa odottava pysyy tyynenä.

Olen ollut paljon rauhallisempi odottaja tällä toisella kierroksella, eli poika.

poika 5 - tyttö 7

Sitten vaan veikkaamaan mitä oma fiilis sanoo! :)

Ruupertti/ina Möyriäisen odotus

( Kuva)

Ruun jo reilu puolivuotinen odotusaika on mennyt sekä ihmetyksissä että rutiinilla. Tuttuahan tämä kaikki on, kun Velmun odotus on vielä niin tuoreessa muistissa, mutta on niin kertakaikkisen selvää että odotan ihan eri vauvaa, että välillä menee konkarillakin sormi suuhun. Ruu on paljon Velmua rauhallisempi ja "sietävämpi", ja esimerkiksi antoi mun nukkua osittain vatsallani vielä reilu viikko sitten, 32. raskausviikolla! Mitä! Siskonsa olisi suivaantunut moisesta käytöksestä aikoinaan niin, että vatsanahkani olisi ollut potkusarjoista hellänä monta päivää. ;) Jotenkin olen kuitenkin saanut tästä tyypistä sellaisen käsityksen, että hän voi olla aika paljon menevämpi tapaus kuin Velmu oli vauvana. Me saadaan pian Turon kanssa kasvattaa silmät selkäänkin, kun Velmu saa Vilkas-kääpiön seurakseen. ;)

Raskausdiabetekselta, hurjalta pahoinvoinnilta, jatkuvilta mieliteoilta ym. olen tämän odotuksen aikana välttynyt aika mukavasti. Kesähelteet ja pitkät automatkat ovat aiheuttaneet oksenteluja, mutta ne eivät luonnollisesti olleet mitään Velmun viiden kuukauden päivittäiseen yrjöämiseen verrattuna. Hrr. Velmu on sairastellut loppukesän ja syksyn aikana jonkin verran, ja minä raskauden alentamalla vastustuskyvylläni olen toki imenyt sienen tavoin taudinaiheuttajat itsellenikin. Onneksi mitään Ruulle vaarallista ei ole matkan varrella mukaan tarttunut, ja enterorokon 1,5 viikon kidutuksestakin selvittiin vain neljällä huvenneella kilolla. Ihan ok sinällään, että tämän päivän neuvolakäynnillä koko raskausajan painonnousuksi kirjattiin 8,9 kiloa. Se on saman verran kuin Velmun koko odotusaikana, mutta eihän näitä saisi hei vertaillakaan! ;)

Pikkukenguru raskausviikolla 20+2.

Rakenneultrassa syyskuun alussa saatiin kokea pieni säikäytys, kun Ruun aivoista löytyi muutama pieni plexus chorioideus -nestekysta. Kontrolliultra-aika annettiin lokakuun lopulle, ja me lähdimme aika hämmentyneinä pois. Miä purin huoltani kiukuttelemalla Turolle siitä, että hän oli välttämättä halunnut kysyä vauvan sukupuolta, eikä "edes sitä sitten saatu selville edes veikkauksen tasolla nyyyyh", sillä Ruupertti/ina Möyriäinen kökötti ristittyjen nilkkojensa päällä polvet ristissä. Vilkutteli meille sentään (kts. yllä oleva kuva), ja kaikki oli muuten kunnossa, joten ihan sama oikeasti, mutta kun johonkin se kaikki hämmennys ja huoli oli saatava purkaa. :P Voinette kuvitella, ettei kukaan vanhempi halua kuulla, että lapsen päässä on kystia. Itku kurkussa kirjoittelin ultrakuulumiset tutulle äitiporukalle, ja sain taas kokea vertaistuen ihanuuden, kun kokemuksia jaettiin. Yksi terveysalan ammattilainen vielä tulkkasi miulle sen helpottavan tiedon, ettei kontrolliultraa olisi jätetty kahdeksan viikon päähän jos jotain suurempaa hätää olisi sikiöllä epäilty olevan.

Eikä sieltä sellaista onneksi löytynytkään. :) Ihana lääkäri kävi lokakuun lopussa sitten vielä läpi kaikki Ruun rakenteet ja antoi ultran lopuksi käskyn unohtaa, että mitään kystia oli koskaan ollutkaan. Sillä kertaa lähdettiin ultrasta ihan hiukan keveämmillä mielin! Sen jälkeen miun pesänrakennusviettini alkoikin nostella päätään, ja viimeiset viikot olen täällä raivannut kaappeja, vaatehuonetta ja varastoa hullun raivolla. Nyt on tehtävä, kun jaksaa! ;)

Myös raskaudesta nauttimiseen olen varannut aikaa ihan erikseen. Turon pitkien iltavuoroputkienkin keskellä olen jaksanut ottamalla omaa aikaa, ja toisaalta myös kahdenkeskistä aikaa Turon kanssa. Olen yrittänyt lyllertää ulos aina kun vähänkin voimia riittää, niin Velmun ja/tai Pellervon kanssa kuin ihan itseksenikin, syysmyrskyistä nauttimaan. Kohta se oma aika on taas vähäistä, ja pienenpieni ihminen miussa niin kovin kiinni, mutta tällä kertaa saatan jopa hiukan odottaa sitä. Tiedän, kuinka nopeasti se vaihe sitten hujahtaa ohi, halusin tai en.

Pakollinen peilikuva!! eli miltä rv 32+0 näyttää ulospäin.

Tänään on siis menossa rv 32+5, ja laskettuun aikaan on enää vain 51 päivää. Äkkiä nämä viikot tästä hupenevat, ja miä yritän kovasti pysyä menossa mukana :) Ei tässä taida mikään auttaa - kohta meillä on vauvva! <3

On mennyt syys

Syyskuu.

Lokakuu.

Marraskuu.

Kolmen kuukauden hiljaiselon jälkeen on kenties korkea aika puhallella pölyjä blogiparasta. Tuumailin jonkun aikaa mahtaako miun aikani ja innostukseni riittää blogin kirjoittamiseen kahden alle kaksivuotiaan äitinä, jos yksi intoa puhkuva taapero ja alati kasvava vauvamaha vievät energiani näin totaalisesti. On ollut ihan itsestäänselvää, että vähimmälle huomiolle jää nämä vain miua varten olemassa olevat jutut. Silti toivon, että joku jaksaa vielä lukea höpinöitäni ja katsella laadultaan kovin vaihtelevia puhelinkuvia. Uudesta kamerasta haaveilen kovasti, mutta budjetti ei vaan anna periksi. Pitäisiköhän vaan purra hammasta ja kunnostautua pokkarikuvaajana, vaikka puhelin onkin tuhannesti helpompi kaivaa taskusta esiin?

Kirjoitan raskauskuulumiset omaan postaukseensa, ja muuten elo onkin ollut tasaisen epätasaista, kuten pikkulapsiperheessä kuuluukin. Tämän vuoden ansiosta Velmun sairastamien tautien listalta voi jo vetää yli sekä vauva- että enterorokon. Jälkimmäisestä koko perhe sai oikein kunnolla osansa kun minä ja Turokin makasimme reilun viikon taudin näivettäminä pedissä, yhteensä perheemme sairasti 3,5 lokakuun reilusta neljästä viikosta. Hrr. Kammottava tauti, suosittelen välttelemään kaikin keinoin jos vaan mahdollista! 

Joulukuussa etsin varmaan bloginkin kautta kadoksissa olevaa joulumieltäni, ja ihmettelen, miten vuoden viimeisiin viikkoihin on voitu päästä näin nopeasti. Yleensä meidän kodissa raikaa joululaulut lokakuun loppupuolelta saakka, ja nyt minä, melkoinen tonttu itsekin, olen ihan puulla päähän lyöty siitä, että sunnuntaina vietetään ensimmäistä adventtia ja aatto häämöttää jo ihan nurkan takana. On nämä tilanteet ennenkin käännetty iloksi ja voitoksi, toivottavasti tälläkin kertaa. :)

Suloisia viimeisiä syyspäiviä teille, ja tuokoon joulukuu pian sen ihan oikean talven mukanaan. <3

Sunnuntain säveliä

Fun fact meidän perheestä: meillä ei ole ollut televisiota sitten kesäkuun 2012. Veljeni muutti silloin omilleen, ja vähän omaksikin yllätyksekseni tarjosin meidän telkkaria uuteen hyvään kotiin. ;) Turolle taisin kertoa asiasta vasta kun mölytoosa oli jo muuttanut, ja pienten vieroitusoireiden jälkeen tultiin siihen tulokseen, että tämähän on aika kivaa! Myönnettäköön, että Turon suhtautumiseen vaikutti varmaan vähän se, että annoin samalla vihdoin luvan herran haaveissa kauan siintäneelle videotykille.

Klunks.

Tykki viritettiin budjettisyistä kattoon vasta melkein vuotta myöhemmin, ja yllätyksekseni miäkin olen tykästynyt siihen. Sitä ei tule koskaan pidettyä päällä turhaan, ainoastaan silloin kun jotain katsotaan. Ja varmasti suurin sydämeni vientiin vaikuttanut tekijä on ollut se, miten siistiä on katsoa keikkoja tuollaiselta isolta ruudulta! Keikkatallenteita löytyy meidän hyllystä ihan mukavasti, ja aika monena syysiltana olen odotellut Turoa kotiin jammaillen langattomat kuulokkeet päässä milloin minkäkin loistobändin musiikin tahtiin Velmun tuhistessa tyytyväisenä uniseikkailuissaan. Parasta tämä on ollut toki sen jälkeen, kun Ruu on innostunut äipän muuvsseista ja lähtenyt mukaan svengailemaan niin että vatsanahkani paukkuu. :)

Mumford & Sonsia olen toistaiseksi tyytynyt vain kuuntelemaan Spotifysta, mutta tämä kyseinen Live from Red Rocks -dvd olisi sellainen, jonka liittäisin omaan kokoelmaani enemmän kuin mieluusti! (Rakas Joulupukki...?) Voin kuvitella käpertyväni sohvan nurkkaan jättimäisen vauvavatsani kanssa, muutaman viltin alle, katselemaan vuoroin tätä ja vuoroin ulkona riehuvaa lumituiskua. Haaveilemaan, pohtimaan Ruun persoonaa ja sitä, mahtaako hänkin jonain päivänä nauttia yksinäisistä, pimeistä illoista, kun vain musiikki on seurana. Tai katsotaanko me jopa porukalla näitä samoja keikkoja, perivätkö lapset osan äitinsä musiikkimausta niin kuin minä omalta isältäni. ;)

Ja siis. Katsokaa mikä keikkapaikka! Mikä bändi! Mitä biisejä. Vou. Näiden klippien perusteella mun must-see bändien listallani on tällä hetkellä enää kaksi nimeä: Coldplay ja Mumford & Sons. Voi kunpa, joskus vielä!