Sunnuntain säveliä

Hyvää huomenta! Sunnuntaiaamuna on hyvä fiilistellä biisillä, joka on tainnut soida miun stereoissani jo melkein kymmenen vuoden ajan. En usko kyllästyväni koskaan, en tähän kappaleeseen enkä kyseiseen bändiin muutenkaan.

Lukutoukka lukee: Norsunhoitajien lapset

( Kuva )

Syy tähän kirjaan tarttumiseen tekee miusta kenties vähän epäuskottavan, mutta tunnustettakoon silti, että ihastuin kirjan ulkoasuun ensisilmäyksellä niin kovasti että melkein ostin sen omaksi siltä seisomalta. Olen kuitenkin yrittänyt olla vastuullisempi aikuinen rahankäytön suhteen, tai ainakin leikkiä sellaista, ja kävinkin kirjaston kautta noutamassa kirjan mukaani. Yllättävän pitkään se sai lukuvuoroaan odottaa, kun Kurjat sun muut kumppanit oli tahkottava läpi ennen sitä, mutta tämä oli kaiken odotuksen arvoinen. 

Sanotaan se nyt siis ihan suoraan: ai että miä nautin tämän kirjan lukemisesta! Peter Hoeg on jotenkin saanut tuotua Viisikon tai vastaavan lapsuuden lemppareistani tutun porukan seikkailut tälle vuosituhannelle, tähän päivään, enkä tiedä olenko oikeasti innostunut mistään kirjasta näin paljon sitten niiden Enid Blytonin helmien lukemisen. Eihän siitä nyt ole aikaa kuin joku 18 vuotta, paljon mitään joku tuollainen pyrähdys! (Okei, Harry Potter -sarja on kyllä varmasti mun kirjarakkauksistani suurimpia, ellei jopa suurin. Omassa liigassaan, ei lasketa.)

Voin kuvitella, että kaikki eivät ole samaa mieltä Norsunhoitajien lapsien loistavuudesta. Miä meinasin pilata oman lukuelämykseni, kun aloin jostain ihmeen syystä käydä läpi kirjan saamia arvosteluja Goodreadsissa. Tunsin itseni niin kovin lapselliseksi, kun en innostukseltani nähnyt kaikkia niitä epäuskottavuuksia ja muita ärsyttäviä yksityiskohtia tarinassa, hahmoissa, kirjoitustyylissä, you name it. En osaa sanoa, miksi otin ne niin "henkilökohtaisina" kommentteina, mutta joka tapauksessa fiilikseni pelasti tämä arvostelu, jossa Mary totesi kirjan olevan 

"Quirky, but my kind of quirky."

Ah. Kyllä. Joskus toiset osaavat pukea omat ajatukset paremmin sanoiksi, yleensä jopa ihan täysin tuntemattomat tyypit. Ja se on hienoa. Sain kuin sainkin lukea tarinan loppuun samalla innolla jolla sen aloitin, nauraa ääneen isomummon elämänmuutokselle, prosessoida omia tunteita elämän isoja kysymyksiä kohtaan, ja velloa siinä kummallisessa tunteessa, joka valtaa minutkin aina, kun ovi (vapauteen) raottuu. Lopulta olemme kuitenkin yksin, mutta emme ehkä sillä tavalla kuin kuvittelemme. 

Miä voin niin kuvitella, että kun joskus romaanini kirjoitan, on se jotain tällaista ei päätä eikä häntää -tyyliseltä tuntuvaa seikkailua ihmismielessä ja rakkaimmissa kaupungeissani, väritettynä sellaisilla hahmoilla, joita ei uskoisi todellisiksi, koska se olisi vaan liian siistiä ollakseen totta. Kunpa uskaltaisin tehdä videopostauksen tästä, koska olisin varmasti aika huvittava ilmestys tästä suunapäänä vaahdotessani maailma levein hymy kasvoillani. Yritetään nyt pitää tästä anonyyminä kirjoittelusta kiinni, kuitenkin. ;) 

Jos joskus satun törmäämään Peter Hoegiin (on sitä kummempiakin juttuja sattunut!), aion kiittää häntä tästä ihanasta aikamatkasta takaisin 14-vuotiaan Mimsin sielunmaisemaan. Kyllä pienelle lapsenmielisyydelle ja omituisuudelle täytyy vielä löytyä tilaa, vaikka kuinka suuriksi kasvetaan.

Aurinkoista 213-päivää

 ( Kuva )

21. maaliskuuta saattaa aina tuntua miulle jollain tasolla erityiseltä päivämäärältä, koska viime vuonna sitä odotettiin kuin kuuta nousevaa, aina heinäkuusta 2011 lähtien. Laskettu aikani oli siis tasan vuosi sitten, ja vaikka aavistelin jo etukäteen, että Velmu syntyy tätä päivämäärää aiemmin, oli se silti sellainen "kiintopiste", ja jäänyt todella mieleen. :) 

Vaikka meidän elämämme ei mullistunut 21.3.2012, on tällä päivällä erityinen merkitys lukemattomille perheille ja näiden perheiden läheisille ympäri maailman. Yksi lempibloggaajistani, 47 palasta -blogin Anna-Kaisa, kirjoitti eilen postauksen 213-päivästä, eli Kansainvälisestä Downin syndrooma -päivästä. Käykää ihmeessä kurkkaamassa blogista perheen elämää, ja ihastumassa niihin valloittaviin kuviin ja fiiliksiin, joita Anna-Kaisa postauksiinsa tallentaa!

Syystä tai toisesta en saa upotettua tuota 213-päivän videota tänne, mutta kiinnostuneet voivat kurkata sen täältä. Miulla jäi oikein pyörimään päähän tuo videon loppupuolelle sijoitettu ajatus:

Tärkeää on olla

oman itsensä näköinen

ja pitää vahvasti

kaksin käsin kiinni siitä

mitä elämäksi sanotaan

Tärkeintä on kuulua

johonkin

ja hengittää samaan tahtiin 

sen porukan kanssa

jota perheeksi kutsutaan

- tuntematon  

Eipä sitä tuon paremmin sanoa voi! :)  

Ps. Lupaan, että tämä oli viimeinen "vuosi sitten" -postaus raskauteen ja synnytykseen liittyen. En myöskään aio nyyhkiä täällä 15. heinäkuuta että "kaksi vuotta sitten" tai mitään muutakaan. Jos sen kuitenkin teen, niin... No, saatte päättää itse muistutatteko tästä, ja mihin sävyyn. ;) Tavoitteena on nyt joka tapauksessa se, että seuraavan kerran muisteloidaan maaliskuussa 2014. 

Neiti Kevät on tullut takaisin

Velmun synttärijuhlista 16.3. kummitädin kuvaamana.

Kun heinäkuussa 2011 tein positiivisen raskaustestin, olin kaiken hämmennyksen ja onnen ja ties minkä tunnemyrskyn keskellä vähän pettynyt siitä, että odotin maalisvauvaa. (No kiitos kysymästä, kyllä hävettää myöntää tämä.) En ollut koskaan erityisemmin pitänyt maaliskuusta, vaan ajatellut sen vain ensimmäisenä ja turhana kevätkuukautena niiden kahden "oikean" rinnalla. Erityisesti rakkaalle toukokuulle maaliskuu ei vetänyt vertoja millään tasolla. 

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä ihana terveydenhoitajani totesi hymyillen, että saan vauvan kyllä ihanaan aikaan vuodesta. Näytin varmaan vähän pöllämystyneeltä, ja meinasin mutista jotain koko maaliskuun turhuudesta, kun neuvolatäti jatkoi maaliskuun ylistystä puheilla kevätauringosta, valon lisääntymisestä, kevään tuoksusta sun muusta. "Ja sitten kun kevät ehtii pidemmälle, olet jo selvinnyt niistä ensimmäisistä sumuisista viikoista, ja pääsette ulos nauttimaan luonnon heräämisestä." Voi vompatti, siinä vaiheessa mä taisin olla jo täysin menettänyt sydämeni maaliskuulle. ;) 

Törmäsin loppuraskauden aikana tähän William Wordsworthin runoon, joka tuli vastaan uudemman kerran viime viikolla yhdessä uudessa lempiblogissani. Nyt tuo runo sopii vielä maaliskuuhunkin hyvin, kun pääsiäinen on jo ensi viikolla. Ja ehkä vähän tähän päiväänkin, kun olen ollut jostain arvoitukseksi jääneestä syystä kumman alakuloisella tuulella. Enpä ole enää!

I wandered lonely as a cloud
That floats on high o’er vales and hills,
When all at once I saw a crowd,
A host, of golden daffodils;
Beside the lake, beneath the trees,
Fluttering and dancing in the breeze.

Continuous as the stars that shine
And twinkle on the milky way,
They stretched in never-ending line
Along the margin of a bay:
Ten thousand saw I at a glance,
Tossing their heads in sprightly dance.

The waves beside them danced; but they
Out-did the sparkling waves in glee:
A poet could not but be gay,
In such a jocund company:
I gazed–and gazed–but little thought
What wealth the show to me had brought:

For oft, when on my couch I lie
In vacant or in pensive mood,
They flash upon that inward eye
Which is the bliss of solitude;
And then my heart with pleasure fills,
And dances with the daffodils.

- William Wordsworth

And then she was one

Iltasadusta nautiskelua.

May God bless and keep you always
May your wishes all come true
May you always do for others
And let others do for you
May you build a ladder to the stars
And climb on every rung
May you stay forever young
Forever young, forever young
May you stay forever young
May you grow up to be righteous
May you grow up to be true
May you always know the truth
And see the lights surrounding you
May you always be courageous
Stand upright and be strong
May you stay forever young
Forever young, forever young
May you stay forever young
May your hands always be busy
May your feet always be swift
May you have a strong foundation
When the winds of changes shift
May your heart always be joyful
And may your song always be sung
May you stay forever young
Forever young, forever young
May you stay forever young
- Bob Dylan   

On ihan mahdotonta pukea sanoiksi niitä fiiliksiä, joita tämä päivä miussa herättää, joten annan noiden rakkaiksi muodostuneiden lyriikoiden puhua puolestani. Sen kuitenkin tiedän, että en ole haikeissa tunnelmissa, ainakaan sillä tavalla että haikailisin vuoden takaista hetkeä takaisin. Rakastan tämän vuoden aikana tapahtuneita muutoksia meidän koko perheessä, ja sitä, missä pisteessä nyt ollaan. Velmu on kasvanut pienestä sylivauvasta ihanaksi halinalle-taaperoksi ajassa, joka on tuntunut yhtaikaa ikuisuudelta ja silmänräpäykseltä. Olen kiitollinen vauvavuodesta, ja iloinen sen päättymisestä, enkä malta odottaa, mitä Muikkusemme toinen vuosi tulee sisällään pitämään. Tästä on hyvä jatkaa. 

Kiitokset rakkaalle Turolle mielettömästä pelisilmästä, jakamisesta ja kumppanuudesta. Ilman siua tämä olisi ollut ihan erilaista, ja nimenomaan sillä huonommalla tavalla. Rakastan sinua, enkä pelkää sanoa sitä "ääneen" täälläkin.

Miulla on maailman paras perhe ja miä tiedän sen. Elämä on hyvä, tässä ja nyt.

Vuosi sitten...

... näytin tältä. Tai melkein koko meidän perhehän tässä kuvassa on, Turo vaan puuttuu. ;) 

... olin kohtuuttoman pettynyt siihen, ettei Velmu (joka silloin tunnettiin vielä työnimellä Nessi) syntynytkään 13. maaliskuuta, kuten olin raskauden alkupuolella unessa nähnyt. Olin pitänyt sitä enemmän laskettuna aikana kuin sitä oikeaa, joka oli vasta 21.3. Ihmismieli on niin kummallinen, ja raskaana olevan naisen vielä jokseenkin satakertaisesti kummallisempi.

... kirkas kevätaurinko paistoi. Minä taapersin Pellervon kanssa lenkkipolulla ihan onnetonta vauhtia ja nieleskelin kyyneleitä, jotka johtuivat jonkin sortin hormonimyrskystä. Tunsin olevani maailmankaikkeuden kömpelöin, rumin ja vastenmielisin otus, ja teki mieli vaan jäädä sohvalle istumaan eikä koskaan enää nähdä ketään. Pellervo ihmetteli mun meininkiä ja esitti kaikki mahdolliset temppunsa saadakseen mut paremmalle tuulelle, onnistuen siinä tietenkin ennen pitkää.

... en voinut kuvitellakaan millainen tyyppi siellä masussani potki. Ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka paljon tuo pieni mullistaja oppisi vuoden aikana, ja kuinka totaalisesti hän kieputtaisi meidät ja läheisemme pikkusormensa ympärille. Ihan käsittämätöntä, ja silti maailman luonnollisin juttu.

Ylihuomenna juhlitaan sitten ihan todella,
meidän yksivuotiasta Velmua! 

Sunnuntain säveliä

Mä olen tainnut löytää oman kesäbiisini vuodelle 2013!

"I thought I knew at least,
What freedom really means
A job that I hate
Work everyday
I could be wrong

I tried my best to tame
The wilderness inside
Every thought
Not thought out
I pretend to be over

Now I've finally woken up
To the beauty of the world
Through a love song
Through a love song that I heard
From the rivers and the birds

In the end it was the sounds
I found city life too loud
So away I walked
Through the urban sprawl
Ears to the ground
Trying to find myself some peace of mind

Now I've finally woken up
To the beauty of the world
Through a love song
Through a love song that I heard
From the rivers and the birds"

We'd still be standing when all is said and done

  Taidan olla tässä kuvassa jo kaksikymppinen, mutta menköön. :)

Miäkin lähden nyt viimein mukaan tähän sosiaalisessa mediassa pyörineeseen haasteeseen, jossa kerrotaan itsestä sekä nykyhetkessä että menneisyydessä. Leijonalapsen äiti antoi mulle muisteltavaksi ehkä sen vuosista kultaisimman...

Kun olin 19:

Asuin: Espoossa pienessä opiskelijakaksiossa silloisen poikaystäväni kanssa. Muutin lapsuudenkodistani kolmen tunnin ajomatkan päähän neljä päivää viimeisen ylioppilaskokeen jälkeen, ja jälkeenpäin ajatellen se oli kyllä aivan liian hätiköity päätös. Parisuhde oli kestänyt melkein kolme vuotta kaukosuhteena, ja se oli aivan loppuun nähty, mutta pitihän se lähteä kun sitä oli niin pitkään suunniteltu. Kaikesta huolimatta en vaihtaisi niitä kokemuksia, jotka pääkaupunkiseudulla asuttujen vuosien aikana sain.

Olin: Epävarma tulevaisuuden suhteen. Hain pakolla opiskelemaan "jotain", ja pääsin sisään Helsingin Diakonia-ammattikorkeakouluun. Lykkäsin kuitenkin opintojen aloitusta vuodella, koska olin kirjoittanut työsopimuksen samana päivänä kun hyväksymiskirje pamahti postilaatikkoon.

Tärkeintä elämässä oli: Ystävät ja musiikki. Vietin iltoja ystävien kanssa jutellen sekä Messengerissä (lepää rauhassa!) että ihan kasvotusten kahviloissa ja baareissa. Muistan niin elävästi sen tunteen, että nyt olen aikuinen. Hah! Vaan kuuluupa tuokin vaihe olennaisena osana elämään. :) Jännityksellä odotan, hymähtelenkö viiden vuoden päästä nykyisen minäni meiningille.

Työskentelin: Makuunissa muutaman kuukauden ajan, ja lopun vuotta posteljoonina Espoossa ja Kauniaisissa. Nautin postipyörän polkemisesta ihan loputtomasti, ja vielä nykyäänkin aloitan yllättävän usein juttujen kertomisen sanoilla "Silloin kun miä olin postilla töissä..."

Halusin: Nähdä lempibändini livenä. Olla onnellinen. Koiran. Salaa seurustella Turon kanssa.

Pelkäsin: Epäonnistumista. Suunnitelmien kariutumista. Sitä, etten enää rakastanut miestä, jonka kanssa asuin, ja että jossain vaiheessa joutuisin myöntämään sen, ensin itselleni ja sitten muille. Yksinäisyyttä.

Nyt kun olen 24:

Asun: Valoisassa kolmiossa perheeni kanssa. Meillä on yksi violetti, yksi vihreä ja yksi keltainen seinä, muut ovat valkoisia. Ikkunoissa on Ikean puukaihtimet, enkä ikinä vaihtaisi niitä tavallisiin sälekaihtimiin. Huonekalut ovat eri paria eikä mikään mätsää, mutta täällä tuntuu kodilta. Sen kommentin saamme usein kuulla kodissamme kyläileviltäkin, ja se lämmittää joka kerta yhtä paljon. :)

Olen: Äiti, mamma ja vaimo. Isosisko. Ystävä ja luotettu. Lempeä härkäpää. Vähän epävarma, mutta tässä vuosien varrella sen verran koulittu, että pystyn psyykkaamaan itseni aika hyvin kaikkien epävarmuuksien yli. Haaveilija ja fiilistelijä.

Tärkeintä elämässä on: Tämä hetki, tässä ja nyt. En tahdo elää säästäen koko ajan jotain kymmenien vuosien päässä ehkä häämöttävää varten, vaan nauttia nykyhetkestä, toki pahan päivän mahdollisuuden mielessäni pitäen. Haluan haaveilla isoista ja pienistä jutuista, ja sitten yrittää tilanteen salliessa tehdä kaikista haaveista totta. Kliseistä, mutta niin totta!

Työskentelen: Kotiäitinä. Elokuussa painun takaisin opiskelemaan.

Haluan: Kasvattaa Velmusta hyvinvoivan ja reippaan tyypin. Pitää huolta perheestäni ja läheisistäni. Hoitaa miun ja Turon parisuhdetta niin, ettei meistä koskaan tule itsestäänselvyyksiä toisillemme. Lukea noin tuhat kirjaa ja kirjoittaa ainakin yhden. Juoda hyvää olutta, syödä hyvää ruokaa, rakastua liikkumiseen, ottaa viisitoista tatuointia, oppia laittamaan hiukseni kauniille nutturalle ja täydellisille kiharoille, pitää juhlia mitättömimmistäkin syistä, vielä toisen biologisesti oman lapsen, ehkä adoptoida kolmannen. Löytää parhaimman ystävän

 

( Kuva )

ja oppia laittamaan maailman parasta kasvisruokaa. Matkustaa Islantiin, Australiaan ja Portugaliin, ehkä muutamaan muuhunkin paikkaan. Opetella surffaamaan ja soittamaan saksofonia, jos siltä joskus tuntuu. Yllättää itseni.

Pelkään: Menettämistä.

Jätä kommentti, jos haluat itsekin osallistua tähän mun valitsemallani iällä! :)

Love love here we are

( Kuva )

Miulta runotytöltä pyydettiin eilen apua hääparille sopivan runon metsästämisessä. Laitoin vastauksena useammankin vaihtoehdon, ja ajattelin jakaa täälläkin sen mun mielestäni kauneimman rakkausrunon:

"En rakasta sinua kuin ruusuja tai topaaseja
tai kuten punaisina hehkuvia neilikoita

Rakastan sinua kuten tiettyjä tummia asioita rakastetaan
salassa, varjojen ja sielun välimaastossa

Rakastan sinua tietämättä miten
tai miksi tai mistä lähtien

Rakastan sinua suoraviivaisesti
ilman monimutkaisuutta tai ylpeyttä

Rakastan sinua näin, koska en tiedä muuta tapaa,
kuin tämä
missä ei ole sinua tai minua

niin lähellä, että kätesi rinnallani
on minun käteni

niin lähellä, että kun suljen silmäni
sinä nukahdat"

- Pablo Neruda 

Olisi kiva kuulla teidänkin suosikkirunojanne! ♥