Elämäni tärkein ihminen

Kun uutisemme perheenlisäyksestä levisi alkusyksystä 2011, alkoi elämässämme samalla aivan uudenlainen neuvojen aikakausi. Jokaisella vastaantulijalla tuntui olevan painava sanansa sanottavana lasten kasvatuksesta ja hoidosta pikkuriikkisintä yksityiskohtaa myöten. Imettääkö ja kuinka kauan, nukkuako perhepedissä vai omassa sängyssä ja huoneessa alusta saakka, kumpi vanhemmista hoitaa kotona ja kuinka kauan, ja niin edelleen. Aika nopeasti tajusin jättää nämä varmasti hyväntahtoiset, mutta usein tuoreille vanhemmille vain ahdistusta aiheuttavat neuvot omaan arvoonsa. Kaikista jutuista ollaan selvitty tilanteen tullessa kohdalle, yleensä ihan vain siihen kuuluisaan perstuntumaan luottaen.

Viime viikonloppuna me paineltiin taas ohi yhdestä kiistellystä virstanpylväästä, kun Velmu jäi kahden yön mittaiselle kyläreissulle vanhempieni luokse. Ylisuojeleva äiti sisälläni yritti ehkä pitää vähän meteliä asiasta, mutta tällä kertaa sekä järki että sydän olivat samalla puolella. Viimeisen vuoden aikana olen kuullut useampaan otteeseen sanonnan "kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin", ja vaikka siinäkin piilee osa totuudesta, on mielestäni vielä olennaisempaa se, kuinka vanhempien parisuhde voi. Se on kuitenkin koko meidän perheen selkäranka ja kasassa pitävä voima, joka heijastuu kodin ilmapiiriin, Velmun kasvuympäristöön ja meidän jokaisen välittömään hyvinvointiin. 

Joten viime viikonloppuna me panostimme meihin. Olimme ensisijaisesti mies ja vaimo, ja keskityimme täysillä toisiimme. Avioliittoleirillä. 

Etukäteisodotukseni (ja mielikuvani moisista leireistä ylipäänsä) olivat ehkä jokseenkin negatiivissävytteisiä, mutta silti varovaisen toiveikkaita. En uskaltanut kertoa viikonlopun suunnitelmista juuri kenellekään, koska pelkäsin ivallisia kommentteja ja fiiliksen menettämistä ihan täysin. Olen loputtoman kiitollinen Turosta ja hänen uteliaasta ja ennakkoluulottomasta luonteestaan, jolla hän sai miutkin tsemppailtua täysillä mukaan viikonloppuun. Se kannatti. Tehtiin kaksin töitä leirin hyvin intensiivisen ohjelman mukaan, vuoroin itkien ja nauraen, toisiimme tukeutuen ja melkein kuin uudelleen tutustuen. Palasimme lapsuudenkotiini Velmun ja Pellervon luokse rättiväsyneinä, mutta mielet ja sydämet keveinä. Velmu tirautti pienet itkut meidät nähdessään, mutta pienen hetken päästä paineli jo täysillä menemään, esitellen viikonlopun aikana keksimiään uusia juttuja. Vanhempani hössöttivät tohkeissaan ja luottamuksesta silminnähden otettuina. Kuten Turo sunnuntai-iltana totesi, tuo viikonloppu taisi olla tärkeä meille kaikille. 

Jatkossa panostamme entistä enemmän ja yhä rohkeammin koko perheen hyvinvointiin. Vauvavuosi mennään suurelta osin sen pienimmän ehdoilla, ja jatkossakin lapset ovat ansaitulla etusijalla, mutta aina se ei tarkoita juuri sitä mitä äkkiseltään ajattelisi. Velmun etu on saada elää kodissa, jossa miä ja Turo olemme onnellisia yksilöinä, vanhempina ja ennen kaikkea pariskuntana. Kodissa, jossa itketään ja nauretaan, riidellään ja sovitaan, ja rakastetaan ehdoitta, silloinkin kun toinen sitä vähiten ansaitsisi. Siihen me pyrimme, toinen toistamme tukien.

The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return.

- Moulin Rouge 

Lisää käymästämme leiristä. 

Ps. Lisäsin tuohon alapuolelle nuo rasti ruutuun -boksit, joihin voi merkkailla pitäneensä / ei pitäneensä postauksesta, tai vaihtoehtoisesti vain lukeneensa ilman mitään mielipiteitä. :)