Odottavan aika on

Möhömaha täällä moi.

Joo, edelleen.

Voin kertoa, että lasketun ajan ylittävät päivät ovat jotain luontoäidin julmimpia vitsejä. Hirveitä hormonipyörremyrskyjä, hysteeristä itkua ja pelottavia naurukohtauksia ei mistään syystä, koko ajan kömpelömmäksi käyvä kroppa ja hyvin valasmainen olotila. Ihanaa, eikö? Eikä lasketusta ajasta ole kuin kolme päivää. Nähtäväksi jää mihin sfääreihin päästään, jos helmikuun koittaessa olen edelleen yhtenä kappaleena. 

Mä kuvittelin aina, ettei kukaan oikeasti sanoisi tässä tilassa oleville kommentteja tyyliin "ei sinne mahaan ole kukaan vielä jäänyt!", ettei kukaan ole niin tyhmä. Olin väärässä. Olen kuullut kyseisen kommentin melkein viiteen kertaan. Melkein, koska viidennellä kerralla aloitin välittömästi kovaäänisen turhautumisulinan, joka on ainakin keeshond-merkkisten koirien ihmisille hyvin tuttu. (Sori posteljooni, ei se ollut henkilökohtaista, satuit vaan soittamaan ovikelloa huonolla hetkellä.)

Pitäisi varmaan ottaa Pellervosta mallia muutenkin. "Taisivat huijata että olisi muka joku vauva tulossa", ja painua peiton alle parempia fiiliksiä odottamaan.

Olen edelleen yrittänyt hakea positiivisia viboja siitä loputtomasta tekemällä tehdystä "to do -listastani", mutta sen teho alkaa kyllä heiketä. Tällä hetkellä tekemättä on

39. katso Gilmoren tytöt loppuun
40. pakkaa omia vaatteita mahdollista potilashotelli-oleilua varten
41. lakkaa kynnet, ja muista tarkastaa täytyykö lakka poistaa ennen synnytystä

Las Chicas Gilmore on edennyt viimeisen kauden jaksoon numero 20, joka taitaa olla kolmanneksi viimeinen. Nuo vikat tulee aina tuijotettua putkeen, joten ehkä huomisen jälkeen Ruu olisi valmis...

Tai ensi viikolla sitten viimeistään... on kai jo pakkokin?! ;)

Iso pieni tyttö

Kauppareissulla 15.1.2014. Ite!

Vaikka Velmu on kasvanut melkein silmissä koko pienen elämänsä ajan, on se suurin yksittäinen harppaus tulossa tässä päivänä minä hyvänsä, kun neidin titteleihin lyödään yksi mainioimmista: isosisko. Ei tuollainen piirun verran vaille kaksivuotias taida vielä tajuta miten maailma kohta mullistuu, kun pikku-Ruu pamahtaa kuvioon mukaan. Ja hyvä niin!

Itkulta ja hammastenkiristelyltä tuskin vältytään missään perheessä jäsenmäärän kasvaessa ja jokaisen sopeutuessa pikkuhiljaa uusiin kuvioihin. Velmun luonteen tuntien uskon ja toivon, että minä ja Turo löydetään nopeasti oikeat keinot tukea tytön kasvua isosiskoksi, ja vauvasta tulee pian hänellekin tärkeä osa perhettä. :) Tärkeintä on varmaan muistaa, että vaikka Velmu tuntuu kohta vastasyntyneeseen vauvasiskoon verrattuna isolta, on hän oikeasti vielä aika tosi pieni.

 

Unitukat päivälevolta heränneinä :)

Jos lukijoiden joukossa on kahden tai useamman lapsen vanhempia, otetaan kaikki asiaan liittyvät vinkit ilolla vastaan! :)

Talvipuutarhaan

Miulla ja Turolla on ollut ilo kutsua näitä maisemia "takapihaksemme" jo yli neljän vuoden ajan. Kesästä syksyyn ja talvesta kevääseen ja taas uudelleen näissä maisemissa on lenkkeilty vaihtelevalla, alati kasvaneella kokoonpanolla.

Nuoren pariskunnan ensimmäinen yhteinen koti muuttui avioparin ja koiranpennun huusholliksi. Neljä päivää Pellervon kotiutumisen jälkeen tärisin epäuskoisena kylppärin lattialla positiivinen raskaustesti kädessäni häämatkatuliaisemme ilmiannettua itsensä. Velmua odotellessamme saimme onnenkantamoisella (tai kohtalolla?) asunnon vain kahden kadun päästä, emmekä joutuneet luopumaan rakkaista huudeista.

Olen ihan superiloinen siitä, että Ruukin saa syntymänsä jälkeen muuttaa hetkeksi nykyiseen kotiimme. Jos kaikki menee edes suunnilleen alustavien suunnitelmien mukaan, on maisemanvaihdos lähellä. Aivan liian lähellä miun herkistelyyn taipuvaiselle mielelleni, jonka pitää saada hyvästellä ja haikailla aikansa ennen kuin on valmis ottamaan seuraavan askeleen.

Vaan on se muutos hyvästä. Elämän liikettä. Ja koti on aina siellä, missä ihana ei-enää-niin-pieni perheenikin on.

Sitting, waiting, wishing

Neljä päivää laskettuun aikaan, ja tunnelmat ovat enemmän odottavat kuin koskaan. Velmu syntyi viisi päivää ennen laskettua aikaansa, ja kaikista ennakko-oloista ja lääkäreiden arvioista huolimatta Ruu päätti pysytellä kyydissä isosiskoaan kauemmin. Miulla on sairaalakassi pakattuna, vauvan kotiutumiskamppeet nakattuna pikkuruisen toppahaalarin sisällä turvakaukaloon, säälittävän pienet rääpäleelle sopivat vaatteet viikattuina lipaston laatikoihin, hoitopisteet varusteltuina ja ties mitä. 

Joka päivä teen tai huomaan jonkun pienen asian, ja päässäni käy ajatus nyt kun. "Nyt kun minivaipat on hankittu, vauva ehkä syntyy." "Nyt kun nukuin näin hyvät yöunet, Ruu syntyy ihan pian!" "Nyt kun talviaurinko paistaa ja pääsin pitkälle kävelylle pakkaseen, vauva on varmaan valmis tulemaan."

Jospa Ruu odottaa, että tuo ihana sirkusmobile pääsee paikalleen makuuhuoneen hoitopöydän päälle ennen kuin syntyy? Tai sitten hän on vain täsmällinen tyyppi alusta saakka, ja ilmaantuu vasta laskettuna päivänä. Kunhan ei olisi liikaa äitiinsä tullut ja saapuisi vasta "tyylikkäästi" myöhässä...

Sunnuntain säveliä

Maanantai-iltana järkytin Turoa ehdottamalla, että katsoisimme pitkästä aikaa kotisohvalla jonkin elokuvan. Leffoja rakastavalle miehelleni raskaus- ja imetysaikani ovat olleet siltä(kin?) osin tuskallisia, että aivoistani tulee höttöä, jolla ei keskitytä mihinkään kovin pitkään ja monitahoiseen tarinaan. Näin olemme yleensä suosiolla jättäneet kahdenkeskiset elokuvahetket pois päiväjärjestyksestä ja tuijottaneet hömppäsarjojen 20 minuuttia kestäviä jaksoja, jos niitäkään.

Hankimme Netflixin alkuvuodesta, ja olemme olleet siihen tosi tyytyväisiä. Omat dvd-levymme olemme suureksi osaksi myyneet pois hyllyistä pölyttymästä, koska tuolta niitä voi katsella silloin kun siltä mahdollisesti tuntuu. Toki joitakin suosikkeja on edelleen hyllyssä, ja lastenleffat säästimme järjestään odottamaan Velmun ja Ruun varttumista. :)

Netflixin uumenista löysin leffatarjontaa selaillessani lapsuuden suosikkini, Anastasian. Se teki aikoinaan suuren vaikutuksen kymmenvuotiaaseen pikku-Mimsiin, ja Turo suostui hihkumisestani huvittuneena sen kanssani katsomaan. Ja olihan se hyvä, erityisesti musiikkiensa puolesta. Sunnuntain säveleksi valikoitui tänään siis pitemmittä pähkäilyittä superkaunis Once Upon A December. Tätä kuunnellessani tuli mieleen, että jos minä ja Turo olisimme menneet naimisiin 3.12.2011, kuten aluksi yhdessä vaiheessa suunnittelimme, olisi tästä saanut aika mielettömän mahtipontisen häävalssin. ;)

2014

( Kuva )

Joulukuun jälkimmäinen puolikas täyttyi pienestä järkytyksestä, kun peräti kaksi lääkäriä antoi kohdunsuun tilanteen perusteella arvionsa siitä, että raskaus ei luultavasti mene lähelle laskettua aikaa vaan kestää "ehkä vielä pari viikkoa". Iski odottamaton järjestelyn tarve, ja sen jälkeen vielä hitusen suurempi jännitys, kun ennen joulua sain kuin sainkin kaiken välttämättömän valmiiksi kotona ja päätimme pitää kiinni alkuperäissuunnitelmasta ja viettää joulun Savossa. Reilun kolmen tunnin automatkat sujuivat yllättävän kivuttomasti, joskin aiheuttivat seuranneiden vuorokausien aikana harvinaisen tujuja supisteluja... Vaan niin sitä selvittiin, vauvavalmisteluista, joulusta, ja vuodenvaihteestakin tänne tammikuuhun! Raskaus on täysiaikainen ja periaatteessa vauva voisi tulla hetkenä minä hyvänsä.

Ja nyt saankin sitten ilmeisesti liittyä siihen einelääkäritmistäänmitääntiedä-sakkiin, koska yllättäen Ruu on edelleen tukevasti lähtökuopissa, muttei toistaiseksi osoita tarvetta raivata tietään maailmaan. ;)

Vaan onpas tämä aika ihanaakin! Tehtävälistalla on enää ihan muutama muodollinen juttu jos odottavan aika uhkaa käydä pitkäksi. Ajattelin kuitenkin vain nukkua ja syödä mahdollisimman hyvin, hakeutua usein Turon kainaloon paijattavaksi, ja viettää aikaa ihanan kirkunaattori-esikoiseni kanssa. Velmu osaa kertoa, että P-vauva ashuu kohta meillä ja hän auttaa äitii sitten pienen hoidossa. :')

Ihanaa uutta vuotta toivottaen

Mimsi & Ruu rv 37+5