Maanantai-iltana järkytin Turoa ehdottamalla, että katsoisimme pitkästä aikaa kotisohvalla jonkin elokuvan. Leffoja rakastavalle miehelleni raskaus- ja imetysaikani ovat olleet siltä(kin?) osin tuskallisia, että aivoistani tulee höttöä, jolla ei keskitytä mihinkään kovin pitkään ja monitahoiseen tarinaan. Näin olemme yleensä suosiolla jättäneet kahdenkeskiset elokuvahetket pois päiväjärjestyksestä ja tuijottaneet hömppäsarjojen 20 minuuttia kestäviä jaksoja, jos niitäkään.
Hankimme Netflixin alkuvuodesta, ja olemme olleet siihen tosi tyytyväisiä. Omat dvd-levymme olemme suureksi osaksi myyneet pois hyllyistä pölyttymästä, koska tuolta niitä voi katsella silloin kun siltä mahdollisesti tuntuu. Toki joitakin suosikkeja on edelleen hyllyssä, ja lastenleffat säästimme järjestään odottamaan Velmun ja Ruun varttumista. :)
Netflixin uumenista löysin leffatarjontaa selaillessani lapsuuden suosikkini, Anastasian. Se teki aikoinaan suuren vaikutuksen kymmenvuotiaaseen pikku-Mimsiin, ja Turo suostui hihkumisestani huvittuneena sen kanssani katsomaan. Ja olihan se hyvä, erityisesti musiikkiensa puolesta. Sunnuntain säveleksi valikoitui tänään siis pitemmittä pähkäilyittä superkaunis Once Upon A December. Tätä kuunnellessani tuli mieleen, että jos minä ja Turo olisimme menneet naimisiin 3.12.2011, kuten aluksi yhdessä vaiheessa suunnittelimme, olisi tästä saanut aika mielettömän mahtipontisen häävalssin. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit otetaan ilolla vastaan. :)